Tyttö kylmän järjestelmän alla:
Suomen lastensuojelualan ketjun salaisuudet
Kalle Kekkonen
Table of Contents
Luku 2: Hymyilevä tiikeri ja metsästysverkko 8
Luku 3: Ensimmäinen pysähdys: Perhekoti Tuulentupa 12
Luku 5: Isän kamppailu, äidin epätoivo 22
Luku 6: Järjestelmän edistynyt sadonkorjuu 26
Epilogi: Syytös kylmän valon alla 31
Luku 1: Tulinen nuoruus
Neljätoistavuotias Sari Wu istui huoneen nurkassa valot sammutettuina, ja hänen kasvojaan valaisi vain puhelimen näytön valo. Hänen mustat hiuksensa putosivat hartioille, ja hänen silmänsä tuijottivat tyhjinä loputonta TikTok-videoiden virtaa – ruotsalainen vaikuttaja leikki mallien kanssa omissa allasjuhlissaan, kristallivalot ja samppanja kartanossa muodostivat jyrkän kontrastin hänen pieneen huoneeseensa sillä hetkellä.
Hän kääntyi ja kääriytyi tiukasti peittoon. Seinän toiselta puolelta kuului hänen vanhempiensa kuiskauksia – kiinaksi, hiljaa mutta silti täynnä huolta ja pettymystä. He olivat huolissaan hänen arvosanoistaan. Heitä vaivasivat hänen viimeaikaiset tiheät myöhästelynsä ja aikaiset lähtönsä.
Sari laittoi ärtyneenä kuulokkeet korviinsa ja klikkasi englanninkielistä vlogia. Hän ei halunnut kuunnella heidän puhettaan. Hän ei kestänyt enää tätä perhemäistä ilmapiiriä: häntä kehotettiin opiskelemaan joka päivä, nukkumaanmenoaikaa säädettiin tiukasti, hänen piti syödä yhdessä illallista ja hänen piti käydä kiinankielistä koulua viikonloppuisin. Entä hänen muut suomalaiset ystävänsä? He olivat vapaita ja kauniita, he saivat käyttää repaleisia farkkuja ja värjätä hiuksensa vaaleanpunaisiksi, eikä kukaan välittänyt.
“Et ymmärrä minua.” Sari huusi äidilleen keittiön ovella, silmät vihasta punaisina.
Äiti oli tyrmistynyt ja yritti koskettaa hänen hiuksiaan, mutta tämä työnsi hänet pois. “Luulet aina olevasi oikeassa, mutta et ymmärrä Suomea lainkaan.”
Sinä yönä hän karkasi kotoa ja istui kaksi tuntia alakerran laskettelurinteen keinussa. Seuraavana päivänä hän nyyhkytti koulun neuvolaan: “Äitini on liian määräilevä. Minulla ei ole lainkaan vapautta.”
Sosiaalityöntekijä nyökkäsi ja ojensi hänelle käyntikortin: “Tämä sosiaalityöntekijä saattaa pystyä auttamaan sinua.”
Sari otti kortin. Siinä oli nimi: Anne Jokinen.
Muutamaa päivää myöhemmin Sari istui Annen toimistossa – valkoiset seinät, vihreä sohva, ruukku muovista hämähäkkikasvia ja pöydällä muki, jossa luki “Lapset ensin”.
Anne hymyili ystävällisesti. ”Olet fiksu tyttö. Tiedäthän mitä haluat?”
Sari nyökkäsi, hän ei tiennyt, että nyökkäys sillä hetkellä johtaisi hänet polulle, jolta hän ei voisi palata.
– Oletko koskaan ajatellut muuttavasi pois ja asuvasi jossain sinulle paremmassa paikassa? Lähteväsi kotoa hetkeksi ja rauhoittuisit? Anne jatkoi houkuttelua.
Sari sanoi hiljaa “hmm”. Hän ei ottanut sitä oikeastaan tosissaan. Hän vain halusi käyttää tätä pelotellakseen vanhempiaan.
Sinä päivänä, kun hän palasi kotiin, hänen äitinsä teki kanakeittoa, ja hän söi kaksi kulhollista sanomatta sanaakaan.
Kaikki kuitenkin muuttui hiljalleen kahden viikon kuluttua.
Koulun rehtori kiinnitti yhtäkkiä häneen erityistä huomiota ja kysyi, oliko kotona riitoja; psykologi kutsui häntä useammin keskusteluille; jopa musiikinopettaja alkoi kysyä: “Nuhmitaanko sinua kotona?”
Sitten hänen luokkansa järjesti “anonyyminä perhesuhdekyselyn” ja kysyi kysymyksiä, kuten: “Tuntuuko sinusta perheesi sortamalta?”, “Haluatko lähteä kotoa?”, “Tuntuuko sinusta usein yksinäiseltä?”
Myöhemmin, sateisena iltapäivänä, hänen ovelleen ilmestyi kaksi tummanharmaisiin takkeihin pukeutunutta sosiaalityöntekijää ja naispoliisi.
“Olemme Helsingin lastensuojelukeskuksesta, ja meidän täytyy viedä neiti Sari turvalliseen paikkaan tänään.”
Isäni nousi seisomaan hämmästyneenä: “Mitä? Emme saaneet mitään ilmoitusta.”
“Olemme tehneet lastensuojelulain 42 §:n mukaisen kiireellisen sijoituspäätöksen”, sosiaalityöntekijä vastasi rauhallisesti ja esitteli Marja Sipolan allekirjoittaman asiakirjan.
Äiti itki, polvistui ja halasi tytärtään estääkseen tätä lähtemästä. Sari raahattiin ulos talosta pökerryksissä. Ulkona oli tuttu katu, lumi ei ollut sulanut ja auton ikkunat olivat huurteiset.
Hän ei ole keksinyt, miten hänen “valituksistaan” tuli aseita, joilla valtio puuttui hänen perheensä asioihin.
Sinä iltana hänen matkapuhelimensa vietiin pois, matkatavarat laitettiin mustaan muovikassiin hänen tietämättään ja hänet lähetettiin paikkaan nimeltä “Tuulentupa” – uusi luku hänen elämässään alkoi.
Hän ei tiennyt, että tässä maassa tällainen “uudelleensijoittaminen” oli jo ollut intressiketjun alku.
Luku 2: Hymyilevä tiikeri ja metsästysverkko
Helsingin lastensuojeluvirasto sijaitsee harmaassa toimistorakennuksessa, jonka käytävillä roikkuu kirkkaanvärisiä lasten piirustuksia, mutta ilma on täynnä tyyneyttä mutta jännittynyttä. Tästä alkaa monien perheiden painajainen.
Anne Jokinen istui pienessä työhuoneessaan, pöydällään kansiot pinossa, jotka sisälsivät erilaisia lasten tiedostoja. Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy, mutta hänen silmissään välähti kylmä valo. Hänen kumppaninsa Catherine Takkinen, joka oli juuri palannut ulkoa, istui häntä vastapäätä kuppi pikakahvia kädessään.
– Tässä lapsessa on potentiaalia, Sari Wu, Anne sanoi pehmeästi ja osoitti tiedostossa olevaa valokuvaa. – Hänen kapinallisuutensa on avain hänen sydämensä avaamiseen. Meidän täytyy saada hänet ymmärtämään, että hän on ‘sorrettu’ kotona, ja vain me voimme antaa hänelle todellisen vapauden.
Catherine nyökkäsi ja hymyili hieman. ”Meidän täytyy vain työskennellä kovasti kylvääksemme hänen kaunaansa vanhempiaan kohtaan ja saada hänet tuntemaan, että sijaishuolto on vapautus. Hän on juuri sopivan ikäinen, 14, mikä on helpoin suostutella.”
Anne otti kynän ja alkoi kirjoittaa muutamia “huomioita” tiedostoon:
Painotetaan tunteita siitä, että lasta “laiminlyödään” tai “rajoitetaan” kotona
Kysymys siitä, sopiiko vanhemmuustyyli nuoren kasvuun
Puolusta lasten “täydellistä vapautta” ja vähennä koulunkäyntipaineita
– Lisäksi, Anne lisäsi, meidän täytyy kannustaa häntä hylkäämään lukion akateeminen suunnitelma ja antamaan hänen keskittyä vain tosielämän taitoihin, kuten työntekoon, siivoamiseen ja sairaanhoitoon, jotta vanhemmilla ei ole mitään keinoa puuttua asiaan.
Catherine hymyili ja sanoi: “Olemme jo pitkään tienneet, että perinteiset koulut ja vanhempien kuri vain tukehduttavat näitä lapsia. Lapset tarvitsevat uuden elinympäristön – järjestämämme sijaisperheyrityksen.”
– Sitä paitsi, Anne kuiskasi, olemme ’muistuttaneet’ koulun opettajia ja opinto-ohjaajia, että kaikista ’perheongelmista’ ilmoitetaan viipymättä. Tällä tavoin meillä on ’todisteita’.
Juuri sillä hetkellä tietokoneen näytölle ponnahti uusi sähköposti – Sarin luokanopettajan raporttikirje:
“Oppilas Sari Wulla on erittäin huono luokkamenestys, usein poissaoloja ja hän on avoimesti ilmaissut vihaavansa vanhempiaan, ja kotona heidän välinsä ovat kireät. Lastensuojeluviranomaisen on suositeltavaa puuttua asiaan.”
Anne ja Catherine hymyilivät toisilleen. Sähköpostin alla oleva punainen merkki osoitti, että tiedosto oli lähetetty automaattisesti eteenpäin esimiehelle Marja Sipolalle.
– Tämä on metsästysverkkomme ensimmäinen askel, Anne sanoi. – Kun perhekonfliktit kärjistyvät, hätäsijoitusmenettely voidaan aloittaa nopeasti.
Kaksikko laati yksityiskohtaisen suunnitelman: järjestää Sarille tapaaminen niin kutsutun “perheneuvojan” Karen Rasinkankaan kanssa, joka juurruttaisi sijaisperheeseen ajatuksen, että “lapset tarvitsevat täydellisen vapauden”, ja katkaisisi kokonaan normaalin kommunikaation perheen ja lapsen välillä.
– Muistakaa, Catherine muistutti hiljaisella äänellä, – meidän täytyy saada Sari tuntemaan, että kodin säännöt ovat vanhentuneita ja rajoittavat hänen kasvuaan. Hänen täytyy ottaa aloite ja pyytää lupaa muuttaa pois kotoa ja jopa ’ilmoittaa’ vanhemmistaan.
Anne nyökkäsi. ”Kyllä, hänen kapinointinsa auktoriteetteja kohtaan on hänen paras apurinsa. Kun hänet lähetetään Perhekotiimme, voimme todella hallita hänen kasvuaan.”
Käytävällä kuului askelia, ja kaksikko lajitteli nopeasti materiaalit ja teki naamansa “lapsista huolehtiviksi”. Uusi metsästysverkko oli heitetty.
Luku 3: Ensimmäinen pysähdys: Perhekoti Tuulentupa
Helsingin keskustasta lähiöihin maisemat auton ikkunasta hiljenivät vähitellen, mutta yksinäisyyden tunne tukahdutettiin. Kaksi sosiaalityöntekijää saattoi Sarin pitkää puiden reunustamaa kujannetta pitkin puiseen mökkiin – Perhekoti Tuulentuupaan.
Talon ulkoasu näytti satumaiselta: vaaleankeltaiset seinät, pienet kukkaruukut ikkunalaudalla ja muutama lasten polkupyörä oven luona. Mutta heti kun Sari astui kynnyksen yli, hän tunsi heti kylmän väristyksen. Huone oli hämärästi valaistu, seinällä roikkui paksuja valvontakameroita, ja lasten ovi oli lukitsematta, joten yksityisyyttä ei ollut.
– Tervetuloa, Sari. Keski-ikäinen nainen tervehti häntä hymyillen. – Olen Maarit, täällä ’vanhempi’, ja olen vastuussa sinusta huolehtimisesta. Hänen hymynsä oli lempeä, mutta tuntui keinotekoiselta.
Sarin huone on pieni, siellä on vain kapea sänky ja työpöytä. Sijaiskodin asumissäännöt on kirjoitettu seinälle:
Valot on sammutettava klo 23.
Ei yksityisretkiä
Matkapuhelimen ja tietokoneen käytölle ei ole aikarajaa, mutta niitä on valvottava
Aluksi Sari koki tämän paikan paljon vapaammaksi kuin kotona. Kukaan ei kehottanut häntä nousemaan ylös, kukaan ei pakottanut häntä tekemään läksyjä, eikä kukaan estänyt häntä leikkimästä puhelimella. Hän uppoutui TikTokin ja Instagramin maailmaan, jutteli tuntemattomien kanssa verkossa ja jopa pelasi salaa pelejä keskellä yötä.
Mutta vapauden hinta tuli pian ilmeiseksi.
Huoltajuuskeskuksessa lapset ovat eristyksissä toisistaan, eikä kukaan oikeasti välitä toisistaan. Henkilökunta on kiireinen täyttämässä havaintoraportteja ja jättää lasten tunteet huomiotta.
Sari huomasi pian, että “vanhempi” Maarit oli enemmänkin valvoja, joka teki päivittäisiä tarkastuksia, kirjasi lasten käyttäytymistä milloin tahansa ja etsi “poikkeavuuksia” raportoinnin perustaksi. Jokaisen lapsen huoneessa oli kamerat, niin sanottua “turvavalvontaa”, mutta hänestä tuntui, että häntä valvottiin eikä hänellä ollut pakotietä.
Kerran Sari riiteli käytävällä toisen sijaislapsen, Ellan, kanssa. Ella oli ollut täällä vuoden, koska hänen vanhempansa olivat olleet alkoholisteja lapsesta asti ja heillä oli pahantuulinen luonne. Riidan aikana Sari raapi vahingossa Ellan käsivartta, jolloin siihen jäi verta.
Pian henkilökunta kertoi Sarin olleen väkivaltainen muita lapsia kohtaan, mikä osoittautui “todisteeksi” uusille syytöksille.
Joka viikko kylässä käy Karen Rasinkangas, lihava ja synkkä sosiaalityöntekijä. Hän kutsuu itseään “perhevalmentajaksi”, mutta Sari kokee olevansa enemmänkin “kontrolloija”. Karen käyttää aina käskevää sävyä opettaessaan “vanhemmille” ja lapsille opetuksellisia käsitteitä:
“Lapset eivät tarvitse koulun rajoituksia. Opiskelu on liian väsyttävää.”
“Sinulla on oikeus päättää, milloin menet kouluun ja milloin et.”
“Kodin säännöt ovat vanhempien käyttämiä välineitä vapauttasi rajoittamiseen.”
Karen erityisesti kohdistaa hyökkäyksensä Sariin ja kertoo hänelle toistuvasti:
“Perheesi ei ymmärrä sinua. Heidän ei pitäisi hallita vapauttasi ja tulevaisuuttasi.”
Karenin aivopesun vaikutuksesta Sari alkoi horjua. Hän mietti, oliko hän perheen “paha lapsi” ja pitäisikö hänen todella paeta kodista, johon hän aiemmin oli luottanut.
Samaan aikaan sijaishuoltoyhtiön kirjanpito on selkeä: jokaisen lapsen päiväraha tulee ajallaan, ja henkilökunta luo jatkuvasti erilaisia “havaintoraportteja” ja “käyttäytymisrekistereitä” “hyvästä suoriutumisesta” varmistaakseen jatkuvan rahavirran.
Sarin täällä oppimat “elämäntaidot” olivat täydellinen eristäytyminen ja valvonta, ja hänen mielentilansa muuttui yhä hauraammaksi.
Hän alkoi kärsiä unettomuudesta, ahdistuksesta, päänsäryistä ja painajaisista. Psykologit kävivät hänen luonaan usein diagnosoimalla hänen kärsivän “lievästä masennuksesta” ja määräsivät unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä.
Lääkkeet aiheuttivat tilapäistä puutumista, mutta pahensivat hänen mielialanvaihteluitaan. Sarista tuli vetäytyvä ja hiljainen, ja hän halusi ottaa yhteyttä vanhempiinsa, mutta hänet torjuttiin toistuvasti.
Hän kirjoitti äidilleen, mutta sijaiskoti rajoitti yhteydenottojen määrää vedoten “lapsen yksityisyyden ja emotionaalisen vakauden suojelemiseen”. Kirjeet sensuroitiin ja joskus jopa takavarikoitiin.
Videopuhelun aikana Sari tukahtui ja sanoi äidilleen: “Haluan mennä kotiin, haluan korjata tilanteen, en halua, että minua kontrolloidaan…”
Äidin silmät täyttyivät kyynelistä, mutta henkilökunta lopetti puhelun töykeästi.
Sarin sydän kylmeni vähitellen. Hän tajusi, ettei tämä ollut hänen kotinsa, vaan näkymätön häkki.
Luku 4: Katumuksen hinta
Myöhäisen kevään aamun valo paistaa Lastenkoti Metsäkodin harmaista ikkunoista, mutta se ei voi valaista Sarin sydämessä olevaa utua. Tämä kaupungin laitamilla sijaitseva julkinen sijaishuoltolaitos näyttää kylmältä ja masentavalta, enemmän suljetulta nuorisovankilalta kuin siltä “turvapaikalta”, jota hän kerran kaipasi.
Hänet oli juuri siirretty Perhekoti Tuulentupalta sillä perusteella, että hän oli “emotionaalisesti epävakaa ja tarvitsi ammattimaista julkista hoitoa”. Mutta Sari tiesi, että siirto oli vain yksi “järjestelmän” hänelle asettama kahle.
Oven tiukka kulunvalvontajärjestelmä sai hänet ensimmäistä kertaa tuntemaan itsensä oikeaksi vangiksi. Valvontakameroita oli kaikkialla, ja sisään- ja ulospääsy vaati rekisteröitymisen ja luvan. Lapset täällä vaikuttivat pinnalta hiljaisilta, mutta heidän silmänsä olivat täynnä ahdistusta ja avuttomuutta.
Joka aamu sairaanhoitaja herätti hänet unestaan ajoissa ja ojensi hänelle kupillisen karvasta lääkettä.
Psykiatri istui hänen edessään raskas salkku kädessään ja kysyi toistuvasti:
“Miltä sinusta tuntuu? Tekisikö mieli satuttaa itseäsi?”
“Pystytkö nukkumaan hyvin yöllä?”
“Oletko henkisesti vakaa?”
Sari nyökkäsi aina, peläten, että väärän asian sanominen toisi lisää huumeita.
Psykiatri määräsi hänelle masennuslääkkeitä, unilääkkeitä ja rauhoittavia lääkkeitä. Hän nielaisi pillerit yksi kerrallaan, aivan kuin olisi niellyt raskaan ikeen, ja hänestä tuli tylsä ja hämmentynyt.
Entinen itsepäisyys ja kapinallisuus korvautuivat vähitellen tunnottomuudella ja tottelevaisuudella.
Koulun opetussuunnitelma häiriintyi. Hänen opiskeluaikaansa rajoitettiin ja hänen läsnäoloprosenttinsa laski yhä uudelleen. Opettajat eivät enää olleet kärsivällisiä, vaan pitivät häntä “ongelmaoppilaana” ja käänsivät korvansa hänen valituksilleen ja selityksilleen.
Huoltajuuskeskuksen henkilökunta opetti hänelle:
“Sinun ei tarvitse opiskella liikaa. Yhteiskunta ei odota sinun olevan huippuoppilas.”
“Sinun tarvitsee vain oppia perusasiat elämässä. Millään muulla ei ole väliä.”
Sari alkoi miettiä, oliko kaikki tämä suunniteltu saamaan hänet etääntymään normaalista elämästä.
Äidin kirjeet eivät olleet enää yhtä lämpimiä ja rohkaisevia kuin ennen, vaan ne olivat täynnä huolta ja hämmennystä hänen jättäessään perheen. Aina kun äiti mainitsi: “Isäsi taistelee puolestasi joka päivä”, Sari ei pystynyt vastaamaan. Puheluaika oli rajallinen, ja keskustelut olivat aina vain muutamia kiireisiä sanoja.
Videopuhelun aikana hän itki ja pyysi tapaamista:
“Äiti, haluan todella mennä kotiin. En halua enää jäädä tänne. Olin väärässä.”
Äidin kyyneleet valuivat ruudun poikki, hänen äänensä vapisi:
“Lapseni, äitikin kaipaa sinua. Mutta… he eivät päästä minua lähellesi.”
Puhelu katkaistiin nopeasti.
Isän vastarinta oli turhaa. Oikeudet hylkäsivät toistuvasti hänen valituksensa väittäen, että sosiaalityöntekijöiden ja lääketieteen asiantuntijoiden arvioilla oli arvovaltaa.
Kun hallinto-oikeuden tuomarit kohtasivat hänen esittämänsä todisteet, he vastasivat kylmästi: “Järjestelmän tekemä päätös on lapsen edun mukainen.”
Sarin mielentila heikkeni. Hän alkoi nähdä hallusinaatioita ja heräili öisin vapisevien käsien kanssa. Lääkkeen sivuvaikutukset aiheuttivat hänelle painonnousua ja kalpeutta.
Hänestä tuli vähitellen hiljainen ja hän jopa pelkäsi kommunikoida kenenkään kanssa. Hänen ainoat ystävänsä olivat samassa ahdingossa olevat lapset, mutta heidän välinen suhde oli monimutkainen, joskus täynnä vihamielisyyttä ja mustasukkaisuutta.
Toisinaan hän kirjoitti salaa äidilleen kirjeitä ilmaistakseen katumuksensa ja kaipauksensa tätä kohtaan, mutta henkilökunta takavarikoi suurimman osan näistä kirjeistä.
Lastenkoti Metsäkodissa lasten elämää ohjaavat lukuisat näkymättömät säännöt:
Ota lääkkeesi ajoissa joka päivä
Koulun jälkeiset aktiviteetit ovat rajalliset
Henkilökohtaisten tavaroiden tiukka tarkastus
Vanhempien vierailut ovat vähentyneet merkittävästi
Sari tiesi selvästi, että hänellä oli “diagnoosi” masennus ja ahdistus ja että hän oli järjestelmän luoma “potilas”, ja tästä potilasmallista tuli heidän vallan ja etujensa säilyttämisen perusta.
Sateisena iltapäivänä hän kuiskasi nurkassa:
“Haluan mennä kotiin… haluan muuttua… mutta kukaan ei kuuntele minua.”
Hänen äänensä hukkui kylmiin seiniin, muuttuen tavoittamattomaksi huudoksi.
Luku 5: Isän kamppailu, äidin epätoivo
Oli harmaa syysaamu, Helsingin kadut eivät olleet vielä täysin heränneet. Sarin isä Lin Hao seisoi kylmässä tuulessa pidellen viimeisintä oikeuden päätöstä tiukasti kädessään. Paperi oli kylmä, ikään kuin tämä raskas päätös olisi tarkoittanut, että viimeinenkin yhteys hänen ja hänen tyttärensä välillä katkeaisi.
– He sanoivat, ettei protestillani ollut laillista perustaa, Lin Hao kuiskasi itsekseen, hänen silmissään paljastui loputon väsymys.
Sarin kiireellisen siirron jälkeen Lin Haon ja hänen vaimonsa Li Meille on tullut loputtoman pimeyden vallassa. Li Mei oli lempeä ja sinnikäs sairaanhoitaja, perheen henkinen tukipilari. Lapsen menetys oli kuitenkin kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja se särki hänen sydämensä pala palalta.
Joka aamu hän itki salaa sairaalan pukuhuoneessa pitäen Sarin valokuvaa kädessään ja rukoillen ihmettä. Mutta ajan kuluessa Li Meiltä tuli yhä kalpeampi ja hänen silmänsä tyhjentyivät.
“Mitä tein väärin?” hän kysyi itseltään yhä uudelleen, mutta ei löytänyt vastausta.
Joka kerta oikeuden istunnoissa Lin Hao käveli raskaasta oikeusovesta sisään juhla-asussa käsin kirjoitettuja todisteita kantaen ja anellen tuomaria tutkimaan uudelleen tyttärensä tapauksen. Mutta kohdatessaan nuo arvovaltaisiin univormuihin pukeutuneet sosiaalityöntekijät ja psykologit hänestä tuntui aina kuin hän olisi häkissä, jossa oli neljä seinää, joita hän ei voinut ylittää.
Hänen valituksensa hylättiin toistuvasti tuomioistuinten ja hallinto-oikeuksien päätöksillä. Tuomarit tunnustivat poikkeuksetta sosiaalityöntekijöiden Karen Rasinkankaan, Anne Jokisen ja Catherine Takkisen “ammattimaisen harkinnan” ja pitivät heidän raporttejaan kiistattomina todisteina.
Lin Haon ääni käheytyi vähitellen, mutta hän jatkoi edelleen:
“Haluan vain, että tyttäreni tulisi kotiin ja eläisi normaalia elämää.”
Hänen sinnikkyytensä kohtasi välinpitämättömyyttä ja jopa uhkauksia sosiaalityöntekijöiltä:
“Lisää puuttumista on lapselle vain haitallisempaa.”
Li Mei hukkui loputtomaan masennukseen ja ahdistukseen. Hänen mielentilansa heikkeni päivä päivältä, ja lopulta hän pyörtyi sairaalan pukuhuoneessa eräänä aamuna. Lääkäri diagnosoi hänellä akuutin sydämen vajaatoiminnan, mutta hänen perheensä tiesi, että tämä romahdus johtui näkymättömästä paineesta ja epätoivosta, jotka vähitellen raapivat häntä.
Kun Sarille kerrottiin äitinsä kuolemasta, hänen silmänsä olivat täynnä järkytystä ja surua.
Hän yritti soittaa isälleen, mutta henkilökunta pysäytti hänet sillä perusteella, että “hän saattaa olla menettänyt malttinsa”.
Isä Lin Hao tukkoi pitäessään puheen hautajaisissa, hänen kyyneleensä kastelivat alttarilla olevia valkoisia kukkia:
“Vaimoni on tämän painajaisen uhri. Hän suojeli kotiamme hengellään, mutta armoton järjestelmä repi hänet kappaleiksi. Sari, meidän on palattava.”
Hautajaisten jälkeisinä päivinä Lin Hao tunsi olonsa entistä eristäytyneemmäksi ja avuttomammaksi. Hän otti jatkuvasti yhteyttä median toimittajiin, mutta salamyhkäisyys ja “lastensuojelujärjestelmän” valta tekivät niin, ettei kukaan uskaltanut koskea tähän uutiseen.
Kerran hänet käännytettiin pois paikallisessa uutistoimistossa sillä perusteella, että:
“Tämä aihe on arkaluontoinen eikä sovellu raportoitavaksi.”
Hän jopa yritti mobilisoida yhteisön tukea, mutta sosiaalityöntekijät ja asiaankuuluvat yksiköt valvoivat ja rajoittivat häntä tarkasti, ja kaikki tukitoimet tukahdutettiin.
Samaan aikaan Sarin elämä Lastenkoti Metsäkodissa synkkeni. Hän tunsi vanhempiensa kamppailun ja tuskan kirjeiden kautta, mutta ei voinut tehdä asialle mitään.
Myöhään eräänä iltana hän kuiskasi:
“Äiti, kaipaan sinua niin paljon. Isä, en halua enää jäädä tänne… Älä hylkää minua.”
Tätä kirjettä ei koskaan lähetetty, ja siitä tuli hänen sydämensä raskain salaisuus.
Luku 6: Järjestelmän edistynyt sadonkorjuu
Sarin 18-vuotissyntymäpäivää ei juhlittu. Hänelle tämä päivä ei merkinnyt vapautta, vaan häkin uutta päivitystä.
Syntymäpäivän aamuna Lastenkoti Metsäkodin sosiaalityöntekijä koputti hänen oveensa ja toi kylmän ilmoituksen:
“Sari, sinulla on arvioitu olevan riittämättömät elintaidot ja sinut on siirrettävä aikuisten tuetun asumisen yksikköön.”
Se on aikuisten psykiatrinen hoitokoti Helsingin lähiössä. Pinnalta katsottuna sitä kutsutaan “itsenäisen asumisen tukikeskukseksi”, mutta todellisuudessa se on tarkasti säännelty mielenterveyslaitos. Jokaisessa huoneessa on hätäkutsupainike ja ovelle on asennettu 24 tuntia vuorokaudessa valvottu kamera.
Sari pakotettiin muuttamaan tähän laitokseen, jossa hänen vapautensa jälleen kerran riistettiin. Hänen tilinsä jäädytettiin, hänen yksityisyytensä menetettiin ja kaikki toiminta vaati ennakkohyväksynnän.
Hän eli joka päivä tiukan aikataulun mukaan: mittasi aamulla kuumeen, otti psykiatrisia lääkkeitä ja kävi psykologisessa arvioinnissa. Hänen psykiatrinsa kävi hänen luonaan säännöllisesti kylmä ilme kasvoillaan ja jatkoi masennuslääkkeiden, rauhoittavien lääkkeiden ja antipsykoottien määräämistä.
“Lääkitys on työkalu, joka auttaa sinua vakauttamaan tunteitasi”, lääkäri sanoi koneellisesti, mutta ei selittänyt sivuvaikutuksia.
Sari tunsi, että hänen kehonsa ja mielensä veltostuivat yhä enemmän. Hänen muistinsa heikkeni, hänellä oli keskittymisvaikeuksia, hän vaipui usein syvään väsymykseen ja hänellä oli jopa hallusinaatioita ja harhaluuloja.
Hän alkoi vastustella:
Hän kieltäytyi ottamasta lääkkeitään säännöllisesti ja vaati, että hänen psykiatrinsa “sairaudeksi” nimeämä diagnoosinsa lopetettaisiin.
Hän kirjoitti useita valituskirjeitä ja lähetti ne sosiaalitoimistoon, hallinto-oikeudelle ja ihmisoikeusjärjestöille.
Hän yritti ottaa yhteyttä isäänsä ja toivoi saavansa tukea.
Nämä ponnistelut kuitenkin murskattiin nopeasti, kun sosiaalityöntekijät yhdistivät voimansa lääkäreiden kanssa leimatakseen hänet “sairaammaksi” ja hylätäkseen kaikki pyynnöt rajoitusten lieventämisestä.
Hallinto-oikeuden istunnossa tuomarit korostivat toistuvasti:
“Asiantuntija-arvion mukaan Sari ei tällä hetkellä kykene elämään itsenäisesti, ja hoidon jatkaminen ammattilaitoksessa on ainoa tapa suojella hänen oikeuksiaan.”
Tämä “oikeus” on kuin kahleet, jotka lukitsevat hänen tulevaisuutensa lujasti.
Sosiaalityöntekijät tarkkailivat hänen henkilökohtaista kirjeenvaihtoaan, vierailuja rajoitettiin tiukasti ja hänen puheluitaan salakuunneltiin. Kaikki yritykset kommunikoida ulkomaailman kanssa torjuttiin “emotionaalisen epävakauden” tai “liiallisen henkisen stressin” perusteella.
Sari alkoi tuntea olonsa äärimmäisen yksinäiseksi, aivan kuin hän olisi ollut loukussa näkymättömässä häkissä. Hän kirjoitti päiväkirjaansa:
“Vapaus on niin kaukana minusta. Tuntuu kuin minut olisi heitetty syvään mereen, kamppailen, mutta en löydä ilmaa hengittääkseni.”
Hänen aiemmat unelmansa – yliopisto, ura ja vapaa elämä – hautautuivat hitaasti huumeiden ja institutionaalisten rajoitusten sivuvaikutusten alle.
Samaan aikaan muut aikuisten laitosten “asukkaat” kärsivät hiljaa saman kohtalon:
Jotkut ovat vaienneet, koska heidät siirrettiin lasten sijaishuollosta aikuisten mielisairaaloihin;
Jotkut on merkitty “elinikäisen huoltajuuden edellyttämiksi”, eivätkä he koskaan pysty olemaan itsenäisiä;
Jotkut sukulaiset vieraantuvat eivätkä enää saa vierailla.
Tämä järjestelmä luo piilotetun luokan “vammaisia aikuisia”, joilta riistetään perusihmisoikeudet, mutta joita virallisesti kutsutaan “suojelluiksi henkilöiksi”.
Tässä synkässä kierteessä Sarin sydän kylmeni yhä enemmän. Hän halusi vapautua, mutta ei tiennyt, missä uloskäynti olisi.
Hänen kamppailunsa kävi yhä epätoivoisemmaksi, ja hän jopa harkitsi itsensä vahingoittamista.
Hänen tarinansa on vain pienoismalli tuhansista “järjestelmän” uhreista Suomessa – valtava musta aukko, jossa kontrolloidaan ja hyväksikäytetään “suojelun” nimissä.
Epilogi: Syytös kylmän valon alla
Hyvinvointivaltiostaan tunnetussa Suomessa lastensuojelujärjestelmä on peitetty huolenpidon verholla. Tämän kirkkaan pakkauksen takana piilee kuitenkin valtava ja armoton teollisuusketju – voittoa tavoitteleva kone, joka kutoo näkymättömän verkon kouluista tuomioistuimiin, sosiaalityöntekijöistä sijaishuoltoyrityksiin ja kietoo tiukasti lukemattomia perheitä.
He – opettajat, sosiaalityöntekijät, psykologit, poliisit, tuomarit ja jopa hienot sijaisperheet – ovat kaikki tämän verkon rattaita.
Kapinalliset teini-ikäiset tai köyhyyden, sairauden, kulttuurierojen tai maahanmuuttostatuksen vuoksi “ongelmalapsiksi” leimatut ihmiset määritellään tässä järjestelmässä nopeasti “riskitekijöiksi”. Todellinen vaara ei kuitenkaan ole itse lapset, vaan tämä voittoa tavoitteleva verkosto.
He keksivät tekosyitä: koulunkäynnin laiminlyönti on “laiminlyöntiä”, vanhempien pitämättömyys on “henkistä väkivaltaa”, perheriidat ovat “väkivaltaa”. He liioittelevat lasten kapinallisuutta ja perhekonflikteja ja keksivät tekosyitä “suojelukselle” ottaakseen lapsensa pois.
Pois viedään paitsi lapsen ruumis, myös koko perheen sielu ja tulevaisuus.
Sarin tarina on vain jäävuoren huippu. Hänen nuoruutensa joutui armottomasti sijaishuoltoketjuun “tuotteeksi”, josta tuli voittojen kasvattamisen yksikkö. Hänen vanhempansa syrjäytyivät järjestelmän toimesta, hänen äitinsä kuoli masennukseen ja hänen isänsä kamppailu joutui toistuvasti järjestelmän muurien torjumaksi.
Totuus tämän takana on sydäntäsärkevä: järjestelmä, joka väittää suojelevansa lapsia, on jättänyt parantumattomia haavoja lukemattomiin perheisiin; niin kutsuttu oikeudenmukainen järjestelmä on salaa luonut hiljaisen häkin.
He hyödyntävät laillisia porsaanreikiä, epämääräisiä psykologisia määritelmiä ja hallinnollista välinpitämättömyyttä luodakseen “laillisia” kidnappauksia, muuttaakseen lapset hyödykkeiksi ja tukeakseen valtavaa lastensuojelun “teollisuusimperiumia”.
Ja ne lapset, joilta riistettiin vapautensa, kuten Sari, joutuivat kylmän valon uhreiksi.
Kukaan ei kuule heidän huutojaan, heidän avunpyyntönsä leimataan “sairaalloisiksi”, ja heidän tulevaisuutensa on lukittu tiukasti asiakirjoihin ja tuomioihin.
Tämä on hiljainen syytös ja syvällisin huuto järjestelmää vastaan.
Kuinka Suomi, maa, jonka pitäisi olla vapauden ja oikeudenmukaisuuden maa, voi sietää tällaista pimeää teollisuusketjua, joka nielaisi lukemattomia lapsuuksia kylmien ja lepattavien valojensa taakse?
Onko mahdollista purkaa tämä ketju? Kuinka moni Sarin kaltainen lapsi odottaa hiljaa todellista oikeutta ja vapautusta?
Kun valo loistaa takaisin näihin pimeyden peittämiin nurkkiin, ihmiset todella näkevät “suojan” alla olevat arvet ja järjestelmän nielaisemat viattomat ihmishenget.
Tämä ei ole vain Sarin tarina, vaan myös herätys koko yhteiskunnalle.
Ja tämä tarina pitää kuulla.
