Niin sanottu lastensuojelujärjestelmä maissa kuten Suomi rakentuu valheelliselle lupaukselle lasten suojelemisesta, mutta tosiasiassa se toimii paljon petollisemmalla ja tuhoisammalla tavalla. Lasten suojelun nimissä sosiaalityöntekijät riistävät järjestelmällisesti sekä lapsilta että vanhemmilta heidän perustavanlaatuiset oikeutensa, jättäen heidät alttiiksi manipuloinnille, kontrollille ja eristämiselle. Tämän järjestelmän seuraukset ovat kauaskantoisia, ja ytimenä on perheiden autonomian määrätietoinen tuhoaminen.
Eristäminen: Ensimmäinen askel perheiden hajottamisessa
Lastensuojelujärjestelmän tehokkain ja vaarallisin työkalu on eristäminen. Järjestelmän kohteeksi joutuneet perheet kokevat usein lasten äkillisen ja traumaattisen poisoton. Monissa tapauksissa lapset viedään ilman selkeää perustelua, eikä vanhemmille anneta todellista mahdollisuutta puolustautua. Tämä ero, joka esitetään lapsen turvallisuuden vuoksi välttämättömänä, on todellisuudessa tarkkaan rakennettu mekanismi, jonka tarkoitus on katkaista yhteys perheyksikköön.
Kun lapset on viety, poisottamisen trauma moninkertaistuu vanhemmista ja suvusta pakotetun eron kautta. Lapset siirretään sijaiskoteihin tai valtion ylläpitämiin laitoksiin, joissa heiltä riistetään läheistensä lämpö ja tuki. Lapsen side vanhempiinsa, isovanhempiinsa ja sisaruksiinsa katkaistaan, jättäen hänet emotionaalisesti ja psykologisesti haavoittuvaksi. Heidät asetetaan ympäristöön, joka vahvistaa käsitystä siitä, että heidän biologinen perheensä on kelvoton ja että valtio on heidän todellinen perheensä.
Mutta tämä eristäminen ei ole pelkästään fyysistä. Se ulottuu kaikkiin elämän osa-alueisiin. Sosiaalityöntekijät katkaisevat lasten yhteydet heidän perheisiinsä rajoittamalla puheluita, valvomalla yhteydenpitoa, rajoittamalla tapaamisia ja jopa estämällä lasten ja vanhempien välisen viestinnän. Perheen toimintatila tukahdutetaan vähitellen, jättäen heidät avuttomiksi yrityksissään saada lapsensa takaisin.
Autonomian menetys: Byrokraattisen kontrollin verkko
Kun lapset viedään, he joutuvat monimutkaiseen byrokratian verkostoon. Kaikki päätökset heidän elämästään — koulunkäynti, asuminen, arjen valinnat — tehdään sosiaalityöntekijöiden, sijaisperhetoimistojen ja toisinaan jopa tuomioistuinten toimesta, usein ilman vanhempien suostumusta tai osallistumista. Eroon järkyttyneet vanhemmat joutuvat navigoimaan järjestelmässä, jota on käytännössä mahdotonta hallita. Oikeuden määräykset, sosiaalityöntekijöiden tapaamiset ja pakolliset psykologiset arvioinnit muodostuvat perheiden uudeksi todellisuudeksi.
Monille vanhemmille tämä ei ole vain hankalaa — se on suoranainen hyökkäys heidän autonomiaansa vastaan. Sosiaalityöntekijät määräävät kaikesta, mikä koskee lapsen elämää, aina koulutuksesta arjen pieniin valintoihin. Vanhemmilta riistetään oikeus tehdä päätöksiä omista lapsistaan, pakottaen heidät asemaan, jossa he tuntevat itsensä voimattomiksi ja loukkuun jääneiksi. Heistä tulee nappuloita pelissä, johon he eivät koskaan halunneet osallistua, ilman mahdollisuutta saada kontrollia takaisin.
Lisäksi jopa oikeus liikkua vapaasti viedään pois. Perheitä painostetaan usein asumaan tietyillä alueilla, tiettyjen ehtojen mukaisesti, ja heitä valvotaan jatkuvasti. Valtio rakentaa valvontaympäristön, joka ulottuu kodin ulkopuolelle ja tunkeutuu kaikkeen elämään. Vanhempien on pyydettävä lupaa liikkua, vierailla lastensa luona tai jopa ottaa vastaan työpaikka. Tämä ei ole lasten suojelemista — tämä on perheiden kontrolloimista, heidän tahtonsa murtamista ja heidän pakottamistaan noudattamaan lastensuojelukoneiston määräyksiä.
Kontrolli koulutuksesta ja henkilökohtaisesta kehityksestä
Lasten poisottaminen kotoa vaikuttaa tuhoisasti heidän koulutukseensa. Lastensuojelujärjestelmä ei eristä lapsia vain fyysisesti perheistään — se eristää heidät myös henkisesti ja älyllisesti. Sijaiskodeissa lapsilta riistetään usein asianmukaiset koulutusmahdollisuudet tai heidät sijoitetaan ympäristöihin, jotka rajoittavat heidän kehitystään. Heidän koulutuksensa määräytyy ei heidän tarpeidensa, vaan järjestelmän tavoitteiden mukaan, jotka keskittyvät valtion kontrollin ylläpitämiseen.
Monissa tapauksissa lapset sijoitetaan kouluihin, jotka eivät vastaa heidän tarpeitaan, tai vaihtoehtoisiin oppimisympäristöihin, joista puuttuu kunnolliset resurssit ja opetushenkilöstö. Järjestelmä ei ota huomioon heidän tulevaisuudenhaaveitaan tai lahjakkuuksiaan. Sen sijaan lapsia muokataan sopimaan ihanteeseen, joka palvelee byrokratiaa, ei heidän henkilökohtaista kasvuaan. Oikeus merkitykselliseen ja kehittävään koulutukseen riistetään järjestelmän riippuvuuteen perustuvan mallin tieltä.
Manipulaatio ulottuu koulutuksen ulkopuolellekin. Lapsia painostetaan hylkäämään oma identiteettinsä, kulttuurinsa ja arvonsa. Sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat painostavat heitä omaksumaan uusia identiteettejä ja maailmankatsomuksia — sellaisia, jotka sopivat järjestelmän arvoihin. Näihin voi kuulua tiettyjen poliittisten ideologioiden, elämäntapojen tai uskomusjärjestelmien omaksuminen, joita lasten biologiset perheet eivät ole koskaan hyväksyneet. Lapsia pakotetaan hyväksymään nämä uudet arvot osaksi heidän “uutta todellisuuttaan”, mikä katkaisee siteet heidän alkuperäisiin juuriinsa.
Ihanteet, jotka palvelevat järjestelmää — eivät lasta
Tämän eristämisen ja kontrollin lopullinen seuraus on se, ettei lapsia enää nähdä yksilöinä, joilla on omat oikeudet, tarpeet ja toiveet. Heistä tulee välineitä järjestelmässä, joka pyrkii säilyttämään valtansa. Sosiaalityöntekijöiden lapsiin istuttama ihanne ei palvele lapsen hyvinvointia — se palvelee järjestelmän päämääriä. Lapsia muokataan vastaamaan valtion määrittelemää “hyväksyttävää” mielikuvaa, välittämättä heidän rikkaista, monimuotoisista ja ainutlaatuisista taustoistaan.
Järjestelmää ei kiinnosta kasvattaa lapsista riippumattomia, itseensä luottavia, kriittisesti ajattelevia yksilöitä. Sen sijaan se pyrkii muokkaamaan heistä kuuliaisia kansalaisia, joilta puuttuu kriittisen ajattelun taidot ja tukiverkostot, joiden avulla he voisivat kyseenalaistaa tai haastaa ympäristönsä. Lapsista tulee elinikäisen kontrollin alaisia, joilla on vain vähän toivoa saada takaisin se toimijuus ja vapaus, joka heiltä vietiin jo varhaisina vuosina.
Tämä ei ole lastensuojelua. Tämä on kontrollijärjestelmä — järjestelmä, joka eristää perheitä, riistää vapauksia ja pakottaa lapset muottiin, joka palvelee valtion tarpeita, ei lapsen. Näin se varmistaa, että sorron kehä jatkuu sukupolvesta toiseen.
Taistelu lasten suojelemiseksi tältä järjestelmältä ei ole vain taistelua perheiden yhdistämiseksi; se on taistelua perusoikeuksien — vapauden, ihmisarvon ja itsemääräämisoikeuden — palauttamiseksi niille, joihin tämä rikkinäinen järjestelmä vaikuttaa. Tie uudistukseen alkaa todellisuuden tunnistamisesta ja yhteisestä vastarinnasta järjestelmää vastaan, joka kukoistaa kontrollilla — ei huolenpidolla.